Ottomatias.

MikroBittiin pitkään kolumneja kirjoittanut Tapio Berschewsky (jonka kanssa itse asiassa olin kerran sähköpostikirjeenvaihdosta liittyen Travian-nettipeliin ja sen uutisointiin ko. lehdessä) sai lähtöpassit lehdestä tarjottuaan päätoimittajalle kolumnia, joka käsitteli nettipiratismista melko myönteiseen sävyyn.

Berschewsky ehdottaa kolumnissaan “kulttuuriveroa”, joka yhdistäisi TV-luvan ja kasettimaksut sekä sallisi “warettamisen”. Berschewsky moittii huonolaatuista digi-tv-kuvaa ja vertaa sitä teräväpiirtona, ilman mainoksia hankittuun piraattiversioon.

Kolumnissa on paljon asiaa. Esimerkiksi kasettimaksu on moraalisesti täysin kestämätön idea, joka siis maksetaan siksi, että ihmiset kuitenkin rikkovat lakia. Se on verrattavissa siihen, että auton hintaan kytkettäisi rattijuoppomaksu, joka jokaisen tulisi maksaa siksi, että he kuitenkin ajavat kännissä. Siltikäänhän kasettimaksu ei poista vastuuta mahdollisista tekijänoikeusrikkomuksista vaan korvaukset tulevat rikostapauksissa kuitenkin maksettavaksi. Tekijänoikeustahoilla selvästi on liikaa valtaa.

Yksi ongelma tähän silti sisältyy (siis sen lisäksi, että MikroBitin päätoimittaja on ei tunnu olevan mikään järjen jättiläinen). Berschewsky kirjoittaa:

Minä nimittäin ainakin haluaisin juuri sen mitä warettajat saavat. Eli kaiken maailman median helposti hiirellä kliksutellen. Laadukkaammin ja paremmin kuin Anttilasta tai Play.comista. Koska ja missä vain, ekologisesti ja nopeasti.

Kuulostaa hyvältä. Kysymys on vain siitä, mihin hintaan ja kuka sen maksaa. Haluavatko kulttuuria kuluttamattomat tarjota omalla kustannuksellaan Tapiolle mahdollisuuden katsoa amerikkalaisia laatusarjoja?

Tekijänoikeuslaissa on loputtomasti puutteita. Silti on selvää, että korvaus hyvin tehdystä työstä pitää tekijöille maksaa (jos he sitä haluavat). Jos joku tekee hyvää taidetta, hän todennäköisesti saa paljon rahaa. Jos joku tekee huonoa taidetta, hän saa vähän rahaa tai ei ollenkaan rahaa. Kuinka jaamme nuo rahat kulttuuriveron jälkeen tekijöiden kesken?

Jotenkin minusta tuntuu, ettei sosialismi ole tähän(kään) ongelmaan kuitenkaan ratkaisu.

Time-lehden perinteisessä äänestyksessä maailman vaikutusvaltaisimmasta ihmisestä voiton nappasi tällä kertaa 21-vuotias opiskelija. Kyllä, hän voitti jopa Obaman.

Voittaja oli Cristopher Poole, aka moot. Hän on 4chan.orgin, lukuisien internetmeemien kodin perustaja. Ehkä moot onkin vaikutusvaltainen, ainakin Rickrollin on aika tunnettu juttu, mutta onkohan hän kuitenkaan 2 kertaa vaikutusvaltaisempi kuin seuraavaksi tullut Anwar Ibrahim?

Ei, sillä 4chanin käyttäjät masinoivat – kuten niin usein tämänkaltaisissa äänestyksissä käy – äänestystuloksen haluamakseen. Musicmachineryssä raportoitiin tarkemmin käytetyt keinot, mutta tiivistettynä Timen varautuminen äänestystuloksen väärentämiseen oli hyvin puutteellista. Toisaalta Time sentään myöntää, että tulokseen on saatettu vaikuttaa, toisin kuin esimerkiksi Suomea ravistelleessa Mikkoset-kriisissä Nelonen. Time.comin vastaava päätoimittaja Josh Tyrangiel sanoo Time.comissa että ”Haluaisin muistuttaa kaikkia jotka epäilevät tuloksia että tämä on Internet-kysely. Tulosten epäileminen oikeastaan kuuluu asiaan.”

Timen kaltainen lehti, kuten Nelonenkin tarkistaa varmaankin faktat uutisoidessaan mistä tahansa aika tarkasti. Miksi oman talon äänestystulokset ovat jotenkin eri asia? Jos koko jutun arvo oikeastaan perustuu siihen, että se legitimoidaan “kansan tahdolla”, niin miksi edes alkeellisiin toimenpiteisiin ei ryhdytä sen varmistamiseksi, että tulos edustaisi edes kohtuullisella tarkkuudella lehden lukijoiden/nettisivun kävijöiden mielipidettä?

Lehdet, vaikkapa Helsingin Sanomat julkaisevat välillä yleisönosastokirjoituksia nimimerkillä. Usein syynä on jokin arkaluontoisen asian käsitteleminen, jos vaikkapa kirjoittaja on kokenut saaneensa huonoa kohtelua mielenterveysongelmiinsa, siitä ei ehkä tee mieli kirjoittaa omalla nimellään.

Moinen on luonnollisesti tärkeää, koska muuten tämänkaltaiset asiat eivät tule päivänvaloon. Nyt kuitenkin Julkisen sanan neuvosto on päättänyt, että nimimerkin taustalla kirjoittavan henkilön henkilöllisyyden paljastaminen lehdessä on sallittua jos arvaa oikein.

Tämä johtaa siis käyttännössä siihen, että jos vaikkapa minä kirjoitan lehteen nimimerkillä jossa haukun ammattiliitto X:n johtajan, niin ammattiliitto X:n jäsenlehti saa julkaista minun nimeni seuraavassa numerossaan jos vain arvaavat nimeni oikein. Perusteluissahan mainitaan, että “kirjoittaja itse julkaisi kaikille avoimessa verkkokeskustelussa”, joten todennäköisesti myös kaikille avoin lehtijuttu nauttii samanlaista suojaa (eli ei suojaa ollenkaan).

Erikoista, että median itse luoma käytäntö nimimerkeistä tuhotaan median itse luomassa neuvostossa jossa suurin osa edustajista on jotenkin kytköksissä mediaan.